Esmi travels

Koh Rong Sanloemilta lähdin jatkamaan matkaa kohti Kampotin pikkukaupunkia. Kampot on tunnettu erityisesti Kampotin pippurista, joten nyt minulle lopulta 26 vuoden ihmettelyn jälkeen selviäisi, missä se pippuri kasvaa!

Matka meni perinteikkäästi, lautta oli myöhässä ja pelkäsin myöhästyväni bussista, mutta myös bussi oli kaksi tuntia myöhässä, joten ei pelkoa siitä! Kuitenkin lähes juoksin rinkka selässä satamasta bussiasemalle ja päästyäni perille olin aivan loppu. Aurinko porotti täydeltä taivaalta ja olin syönyt vain aamupalan ja kello jo lähenteli kolmea. Samaa bussia odotti myös muutama saksalainen reissaaja, jotka lähtivät käymään vielä läheisessä kaupassa. Ja he ostivat minulle kokiksen! En ole varmaan ikinä ollut niin kiitollinen. Muutenkin on ollut kyllä mahtavaa huomata kuinka paljon reissaajat auttaa toisiaan. Niin monet kerrat on minunkin rinkkaa kantanut omansa lisäksi muut reissaajat, että ei oikeasti voi olla kuin kiitollinen.

Lopulta bussi tuli ja pääsimme jatkamaan matkaa Kampotiin, matkassa kesti kolme tuntia ja ilta alkoi jo hämärtyä kun pääsimme perille. Olin edellisenä iltana varannut majoituksen muutaman drinkin jälkeen. Kun otin tuktukin bussiasemalta, tajusin että majoitus on keskellä metsää. Tie vain pieneni ja muuttui kuoppaisemmaksi, kunnes lopulta olimme majatalolla, keskellä viidakkoa. Illalla olin valmis lähtemään kaupunkiin etsimään uutta majoitusta, mutta aamulla kun heräsin linnun lauluun ja vuoteeni viereisestä ikkunasta näkyi auringonnousu, päätin antaa paikalle mahdollisuuden. Kiertelin hiukan tontilla ja paikka oli todella kaunis.

Päätin jäädä majataloon. Kuitenkin tämä vaatisi vuokraskootterin, koska kaikki oli kaukana. Majatalolla oli jäljellä enää vaihteellisia moottoripyöriä ja vaikka omistajat lupasivat minut opettaa sellaista ajamaan, totesin että ehkä Kambodza ei ole se paikka, jossa haluan tämän taidon oppia. Onneksi keskeltä metsää, majatalon vierestä löytyi vuokraamo. Vuokraamo, jossa ei puhuttu sanaakaan englantia, mutta hyvin sain elekielellä skootterin vuokrattua ja ei muuta kuin ajelemaan!

Pippurifarmille oli noin 40 kilometrin matka. Helppo homma, voisi moni ajatella, ennen kuin näkee nämä tiet. Ensiksi painettiin pitkin moottoritietä, jolla oli asfalttipinta noin sadan metrin pätkissä ja tämäkin asfaltti täynnä reikiä. Hetkeksikään ei voinut katsetta tiestä päästää. Viimeiset 15 kilometriä mentiin kuoppaista, kivistä ja pölyävää hiekkatietä läpi maatalojen, riisiviljelmien ja pikkukylien. Melkoista hökkelikylää oli osa asumuksista, mutta erityisesti lasten iloisuus oli niin söpöä. Aina kun ajoin lasten ohi, kaikki vilkuttivat ja huusivat ”Hello miss!”.

Matkalla näin myös jotakin, mitä en olisi halunnut nähdä. Pellolla seisoi varmaan 20 lehmää. Lehmät olivat kuin luurankoja. Kaikki luut paistoivat nahan läpi ja lehmät olivat aivan likaisia ja apaattisia. En ole ikinä nähnyt niin laihoja eläinparkoja. Olin niin järkyttynyt, etten voinut edes ottaa kuvaa.

Lopulta saavuin pippurifarmille ja pääsinkin heti mukaan opastetulle kierrokselle. Opas kertoi pippurin kasvatuksesta, joka oli alkanut alueella jo 1800 luvulla Ranskan vallan alaisuudessa. Kuitenkin sisällissodan aikana 1970-luvun lopussa pippurinviljely kiellettiin ja tila viljelmineen tuhottiin ja muutettiin ”kuoleman kentäksi”. Kesti melkein 20 vuotta sisällissodan jälkeen, että pippurin kasvatus saatiin uudelleen alkamaan. Kierroksen lopuksi pääsimme myös maistelemaan eri pippurilajikkeita. Ja Kampotin pippuri kyllä maistuu erilaiselta kuin tavallinen mustapippuri! Ostin muutaman pussin kotiinkin, että tervetuloa maistelemaan!

Pippuriviljelmiltä suuntasin Kampotin kaupunkiin. Kaupungissa näkyy yhä vahvasti Ranskan siirtomaa-ajat, ja ranskalaistyylisiä kahviloita ihanine leivoksineen löytyi kaikkialta. Monet kuvasivat kaupunkia ”uneliaaksi” ja ymmärrän kyllä nyt mitä he tarkoittivat. Istuskelin vain kahvia juoden kahvilassa ja katselin skoottereiden ja tuk tukien rauhallista etenemistä kaduilla.

Illalla istuskelin hostellilla parin saksalaisen kanssa. Oletin heidän olevan kanssani samaa ikäluokkaa, koska he kyselivät kaikenlaisia kysymyksiä Suomen politiikasta ja terveydenhuollosta. Seuraavana aamuna olimme yhteisessä aamupalapöydässä ja yhtäkkiä yksi pojista kysyi minulta, että olenko hakenut jo johonkin yliopistoon. Olin hetken hämilläni ja vastasin että kyllä minä varmaan vielä toisenkin tutkinnon joskus haluaisin suorittaa. En tiedä kumpi meistä järkyttyi enemmän, kun selvisi että poika on 19-vuotias! Näille keskieurooppalaisille kyllä opetetaan koulussa jotain mitä meille ei. En minä osaa vieläkään mistään politiikasta keskustella! Olen kyllä vähän imarreltu, että he sitten ihailivat kuinka hyvin olen säilynyt lähes 27-vuotiaaksi.

Päivän ohjelmana oli tällä kertaa ajaa 40 kilometriä kaupungin viereisen Bokor-vuoren huipulle. Tie vuorelle oli yllättävän hyvässä kunnossa, mikä oli positiivinen yllätys. Mutkaisen vuoristotien ajelu oli hauskaa, kunnes ylitin ”pilvirajan” ja ilmasto muuttui kylmäksi ja kosteaksi. Oli ostettava tyylikäs sadetakki pitämään kosteus poissa. Lopulta olin vuoren tuulisella huipulla, valitettavasti pilvet peittivät näkymän laaksoon ja kaupunkiin. Hämmentävää oli se, että vuoren huipulla oli hylätty ranskalaistyylinen hotelli ja casino. Pilvisessä ja sateisessa ilmassa näky oli hiukan aavemainen. Oli siellä myös hotelli, joka ilmeisesti yhä oli toiminnassa. Ei kovin ruuhkaa ollut kyllä sielläkään. Ilmeisesti paikat oli hylätty Ranskan siirtomaavallan päättyessä. Oli niin kylmä, että lopulta nopeasti lähdinkin takaisin alas.

Loppupäivän pyörin taas uneliaan kaupungin keskustassa ja tein hiukan ostoksia. Kampot oli kyllä kaunis ja ihanan rauhallinen kohde. Skootterilla ajokin oli suhteellisen helppoa, kiitos Ranskan perintönä tulleen oikeanpuoleisen liikenteen. Toki risteyksissä ei liikennesäännöt päteneet, vaan se meni ensin joka tööttäili eniten.