Auringonnousuja

Seuraava päivä Ubudissa valkeni Power joogan merkeissä. 90 minuuttia kunnon rääkkiä näin kolmen kuukauden laiskottelun jälkeen kyllä tuntui lihaksissa. Ja tuntui ihanalta tehdä jotain oikeaa treeniä. Ei myöskään haitannut, että joogaopettaja oli aivan veistoksen näköinen eteläeurooppalainen mies. Hän soitti myös kitaraa loppurentoutuksen ajan. Ei ihan äkkiä Suomen joogasaleissa ole tälläistä nähty.Aamujoogasta suuntasimme Marian ja Julian kanssa syömään, vähän shoppailemaan ja takaisin nukkumaan. Seuraavana yönä olisi nimittäin jo klo 2 lähtö kohti Mount Baturin tulivuorta!Herätys soi klo 1:30 ja kömmimme tien varteen odottamaan kyytiämme. Kyyti saapui aasialaisittain klo 2:30. Sitten tunnin verran ajelimme pitkin pimeitä pikkuteitä, napaten välillä matkalta lisää porukkaa kyytiin. Lopulta olimme Mount Baturin juurella. Vuorta ei kuitenkaan nähnyt, sillä oli pilkkopimeää. Olin hiukan järkyttynyt että ihmisiä vaellukselle oli lähdössä varmaan sata. Meidät jaettiin ryhmiin ja saimme taskulamput käteen. Ja ei muuta kuin oppaan perässä kävelemään. Aluksi polku oli loivaa ylämäkeä ja matka vaikutti helpolta. Oppaamme olivat aika hitaita ja kokoajan odotimme muita ryhmäläisiä, joten Marian ja Julian kanssa päätimmekin jatkaa hiukan ripeämpään tahtiin. Pikkuhiljaa polku alkoi jyrkentyä ja jyrkentyä. Välillä pysähdyimme hetkeksi lepäämään ja ihailemaan upeinta tähtitaivasta minkä olen koskaan nähnyt. Jopa linnunrata erottui taivaasta selvästi, ja tuntui kuin tähdet olisivat olleet lähempänä kuin Suomessa.Kiipeäminen oli myös siksi hiukan jännittävää, ettei yhtään nähnyt minkälainen ympäristö oli. Lopulta kun kello lähestyi kuutta ja aurinko alkoi sarastaa tajusimme, kuinka korkealla olimme. Mount Agung, Balin korkein tulivuori häämötti etäisyydessä ja pilvet leijailivat alapuolellamme. Pian saavuimmekin ”ensimmäiselle tasanteelle” 1717 metriin. Julia ja Maria halusivat jäädä tähän ottamaan kuvia. Itse halusin kavuta ylimmälle huipulle, joten jatkoin matkaa yksin.Aamu alkoi jo kovasti sarastaa, kun kapusin korkeimmalle huipulle ja jouduin vähän kiirehtimään. Rinne oli vieläpä tuhkaa ja irtokiveä, joten kiipeäminen oli haastavaa. Lopulta kun olin ylhäällä, reidet aivan hapoilla ja hiestä märkänä, alkoi aurinko juuri ilmestyä vuorten takaa. Mikä näky! Laaksossa kaukana alhaalla häämötti järvi ja niiden yllä pilvet, horisontissa 3 kilometriä korkea Agung. Samalla kun aurinko nousi, myös luonto ympärillä heräsi henkiin ja apinat juoksivat rinnettä ylös ruuan toivossa. Tuntui epätodelliselta ja niin kaiken sen kiipeämisen arvoiselta.

Jonkin aikaa maisemaa ihailtuani etsin Julian ja Marian ja alkoi taivallus alas. Tajusimme, että olimme hukanneet oppaamme ja ryhmämme ja toivoimme todella, että he odottaisivat meitä autolla. Hiukan kiirehtien laskeuduimme rinnettä, nyt nähden minkä kaiken ohitse olimme yöllä vaeltaneet. Laaksossa näkyi valtava, jähmettynyt laavakenttä. Mount Batur oli purkautunut viimeksi vuonna 2000.Onneksi auto odotti meitä, ja itseasiassa olimme paikalla ennen ryhmäämme. Nukahdin varmaan jo viiden minuutin autossa istumisen jälkeen ja koko seuraava päivä Ubudissa meni lepäilyn, rauhallisen joogan ja hyvän ruuan merkeissä. Hyvästelimme myös Julian, joka lähti seuraavana aamuna eri suuntaan.
Perjantaina olimme taas Marian kanssa kahden. Päivä meni tutusti syödessä ja shoppailessa. Illalla Maria lähti kohti Australiaa. Oli outo tunne jäädä lähes kahden viikon yhdessä reissaamisen jälkeen yksin. Lisäksi varmaan jo tieto siitä, että palaan kohta Suomeen on saanut aikaan koti-ikävän. Tuntuu, etten enää yhtään jaksa suunnitella mitä tekisin tai tehdä päätöksiä.Lopulta päätin lähteä seuraavana päivänä Gili Airin saarelle.Matka oli aasialaiseen tapaan kaoottinen ja kesti luvatun 2,5 tunnin sijasta 5 tuntia.

Lopulta olin saarella, väsyneenä ja erittäin hikisenä. Saari on erittäin pieni, eikä täällä ole minkäänlaista moottoriliikennettä. Liikkumisen vaihtoehdot ovat kävely, pyöräily tai hevoskärryt. Olin kuullut, ettei hevosia kohdella hyvin, joten valintani oli kävely. Keskipäivällä, +35 asteessa 18 kilon rinkka selässä kilometrikin tuntuu yllättävän pitkältä matkalta. Lopulta olin perillä hostellissani, jossa sain oman bungalowin kuudella eurolla yö! Ei huono hinta.
Ensimmäinen ilta ja päivä menivät saareen ja uuteen tilanteeseen sopeutuessa. Tuntui, etten Balin hälinän jälkeen osannut ollenkaan rentoutua, vaan yritin epätoivoisesti keksiä tekemistä, saarella joka on tarkoitettu loikoiluun. Lisäksi oli koti-ikävä ja stressi siitä, etten ehtisi nähdä Indonesiassa kaikkea mitä halusin. Pyöräilin saarta ympäri kuin viimeistä päivää, enkä osannut pysähtyä ihailemaan kuinka kaunis tämä paikka olikaan. Onneksi eksyin sukelluskoulun pihaan ja kuin vahingossa varasin sukellukset seuraavalle päivälle.Jotakin terapeuttista siinä lajissa nimittäin on. Kun laskeuduin veden alle, unohtui koti-ikävä ja reissustressi. Näin kaksi pientä riuttahaita, kahdeksan merikilpikonnaa, pari skorpionikalaa ja leijonakalan. Ja pinnalle tultuani lopulta huomasin, kuinka upea Gili Air on. Vesi on kirkkaanturkoosia, lentokalat hyppivät välillä pinnalla. Hiekka täydellisen valkoista ja auringonlasku maaginen. Illalla pimeää polkua hostellille kävellessäni huomasin myös katsoa taivaalle ja siellä se sama täydellinen tähtitaivas oli, kun Mount Baturilla muutama yö sitten. Tälläisinä hetkinä toivon, että tekin voisitte nähdä mitä minä täällä näen.

PS. Internet ei jälleen kerran ole ollut ystävä, ja olen nyt kaksi päivää yrittänyt saada kuvat ladattua ja ulkoasun kohdalleen. Enää ei jaksanut yrittää ja tämä nyt on mitä on, olkaa armollisia! Ja olkaa onnellisia että siellä yhteydet toimii 😊

2 vastausta artikkeliin “Auringonnousuja

  1. Vihreä vehreys oli muuttunut sini valkeaan, aivan kuin olisi ollut lunta, mutta olitkin pilvien yläpuolella. Yritin kuvitella yön pimeyden ja kipuaminen tuskaa irtokivissä ja tuhkassa. Mutta kaiken vaivan kruunasi ihana tähtitaivas linnunratoineen, ja aamun Kajo auringon nousuineen. Sitten vain alaspäin ja ihmisten ilmoille ja vieläkin alaspäin, ja sukellus meren elementtiin. Olit siis ylhäällä ja ja alhaalla ja koit ja näit jotain sellaista mitä me vain kuvitellaan kaiken sen olevan. Minua aina sykähdyttää se tähtaivas, ja aina kun näkee tähden lennon, saa toivoa. Aina kun jättää taakseen jotain kaunista ja ihanaa tuntee haikeutta ja sitten on ikävän tunnetta sinne mistä alkujaan lähti. Mutta, edelleenkin mukavaa matkan tekoa kokemuksia ja näkemyksiä. T. Liinu-t.

    Tykkää

  2. Tähtitaivaan näkeminen ja kiipeäminen täysin pimeässä ovat varmaan hienoja kokemuksia. Jännä tuo yöllä alkanut vaellus korkealle. Olisi varmaan päivällä ollut liian hikistä kiipeämistä. Kuvat ovat hyviä, mutta elämys olla itse luonnon keskellä tietenkin mahtavampaa.
    Tänne saapui takatalvi. Auton päälläkin oli lunta melkein 20 cm.
    Hyvä, kun kylmä tuli nyt ja toivotaan, että vapun aikaan ovat lumikelit ohitse.
    Leppoisia lomapäiviä sinulle!🌴🍇🌞🌋 Oli kiva taas lukea kokemuksistasi.
    terv. marke ja kalle

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s